Täytyy sanoa, että oli kyllä melkoisen uuvuttava päivä tänään. Aamulla piti mennä yhdeksään töihin, mutta kännykän akku oli loppunut yön aikana, ja heräsin puoli tuntia myöhässä. En ehtinyt kuin haukata jotain nopeasti ja riipiä jonkinlaiset vaatekappaleet päälleni. Ja sitten oli laitettava juoksuksi. Onneksi työpaikkani sijaitsee myös Kalliossa, niin kuin oma rakas kotinikin. En kestäisi, jos joutuisin viettämään aamut ruuhkaisessa bussissa tai alati nykivässä ratikassa. Loppujen lopuksi mitään vahinkoa ei ehtinyt syntyä, vaan ehdin juuri ja juuri ajoissa.
Haastavia työpäiviä
Pidän kyllä työstäni kahvilassa ja suurin osa asiakkaista on todella ihania. Joskus asiakaspalvelutyö on vaan niin haastavaa! Niin kuin tänään. Olin siis jo valmiiksi äreällä tuulella pommiin nukkumisen vuoksi. Varmaan tästä johtuen tuntui, että aivan kaikki mahdollinen, mikä vaan voi mennä pieleen, todellakin meni. Muut mokani kuittasin olan kohautuksella, mutta vieläkin harmittaa hiukan se, että annoin vahingossa väärin rahasta takaisin eräälle vanhemmalle naisihmiselle. Hän on vielä yksi vakiasiakkaistamme.
Kyse oli 20 sentistä, mutta sain kyllä kuulla kunniani. Olin aivan nolo ja oikein tunsin, miten puna nousi kasvoilleni. Pahoittelin kovasti ja tarjosin ilmaista suklaakonvehtia anteeksipyynnöksi virheestäni. Tämä ei tietenkään rouvalle kelvannut, vaan hän poistui pöytään niskojaan nakellen ja puhisten. Luulin, että tilanne ei voisi tästä enää pahentua, mutta olin tietenkin väärässä. En ollut huomannut, että eräs vanha tuttuni oli tullut tällä välin sisään kahvilaan. Ja tämä mieshän on minulle tuttu siitä, että olen ollut yhden kerran hänen kanssaan treffeillä sellaisessa kivassa ravintolassa rautatieaseman lähellä. Ruoka oli siellä todella hyvää, mutta samaa ei ikävä kyllä voinut sanoa seurasta! Tiesin jotenkin jo aivan ensi hetkistä lähtien, että me emme ole todellakaan samalla aaltopituudella. Aluksi kummankin oli vaikea keksiä minkäänlaista jutun juurta ja tilanne alkoi olla jo nolo. Sitten treffikumppanini piti noin puolen tunnin yksinpuhelun siitä, mitä purjehduksen parhaat puolet ovat.
Kiinnostava aihe sinänsä, mutta jossain kohdin alkoi harmittaa, että itsellä ei ollut mahdollisuutta osallistua yksinpuheluun. Söimme siinä siis hieman oudoissa tunnelmissa, sillä vaistosin kyllä, että en kyllä minäkään taida vastata hänen ihannenaistaan. Tällainen oli siis meidän viime kohtaamisemme ja nyt hän seisoi kassalla teekuppinsa ja luomusämpylänsä kanssa. Voi itku.
Paniikki!
En siis voinut millään tietää, oliko hän kuullut minun ja vanhan rouvan välisen episodin. Yritin sitten olla siinä aivan kuin ei mitään ja hymyillä hänelle tyynen rauhallisella, asiakaspalvelijamaisella ja kylmän viileällä ilmeellä, vaikka olin aivan tuskastuttavan tietoinen siitä, että en nyt ollut aivan parhaimmillani. En henkisellä tasolla enkä ainakaan fyysisellä. En ollut aamulla ehtinyt kuin sutaista meikkiä sinne tänne.
Hän sitten tervehti siinä, hieman vaivautuneen oloisesti hänkin ja poistui äkkiä istumaan sivupöytään, jonne ei tiskiltä näy. Huh, huh. Selvisin jotenkin työpäivästä hengissä ja tänään ei tarvinnut onneksi kuin piipahtaa yliopistolla. Sitten vain kuntosalille purkamaan hermopaineita ja kaupan kautta kotiin. Terveelliset elämäntavat unohtuivat tosin – taas – kaupassa hetkeksi. En yksinkertaisesti vaan pystynyt vastustamaan houkutusta, yksi suklaalevy vain tarttui käteeni! Mutta nyt jätän tämän päivän analysoinnin sikseen ja lähden mutustelemaan sitä.